Paikallisia kuuroja

Parin päivän aikana on tullut vähän väliä vettä. Jotain kertoo, että mies kävi sunnuntai-iltana viemässä pyykit narulle ja vieläkään ne eivät ole kuivia. Aina, kun siihen alkaa olla mahdollisuus, tulee uusi sadekuuro. Onneksi vesisateelta on töissä jotenkin välttynyt, muistiinpanojen tekeminen on sateessa hankalaa sekä kynä-paperi -menetelmällä että kosketusnäytöllä.

Ikkunasta kuvasin. Mitäpä tuonne ihtiään kastelemaan. Piha-aitta on nimeltään Höpölä, ja vaikka Höpölässä onkin huopakatto, meinasi yksi ilta jäädä unet saamatta kun sade rummutti niin äänekkäästi. Me siis nukumme siellä nyt, kun talo on sekaisin remontista. Alemmassa kuvassa on hetkellinen pouta, mutta järven takana on joku sadekuuro menossa tai tulossa ja kuvan oton jälkeen meni vissiin vartti ja taas satoi meilläkin vettä.

Lisäksi vesi lilluttaa pihasta kantavuuden, roska-auto jätti viimeksi kauheat jäljet. Ei se ole miestä estänyt tilaamasta salaojitusvermeitä. Fuktisolia oli tänään ilmestynyt pihaan pari nökköstä lisää. Ne laitetaan seuraavaksi pihan puolelle, kivijalan juureen. Myös sepeliä oli ilmestynyt uhkaavan näköinen pikku nyppylä keskelle pihamaata. Vielä kuulema salaojaputkia on tulossa ja sadevesien johtamiseen liittyvät tarvikkeet (mää oon taas niiiin pihalla) pitäisi tilata. Hyvä, että sataa vettä, jos se tuo herra kasvatustieteilijä saisi kandinsa tehtyä kun ei ilmat pihahommiin houkuttele. Uhkasin jättää ruuatta, jos ei ala tekstiä syntyä. Mies kun tilailee remonttivermeitä, niin ruoka maksetaan rouvan palkalla.... :D

Rouva se vaan on taas kukkasia kuvannut. Töissä tulee välillä kaikkea jännääkin vastaan.

Tämä kaveri on aho-orvokki, Viola canina. Viitanneekohan kasvin nimi canina koiriin ja sitä kautta vaatimattomiin kasvupaikkoihin, aho-orvokki kun ei ole turhan niuho. Nämä kuvasin vaalalaiselta tienpenkalta. Aho-orvokki on kovasti samannäköinen kuin metsäorvokki, mutta jälkimmäinen on vaateliaampi kasvupaikan suhteen ja viihtyy nimensä mukaisesti varjoisemmissa paikoissa. Aho-orvokille sen sijaan kelpaavat monet perinnemaisemat, kuten niityt ja hakamaat, mutta myös tienpientareet ja hakkuuaukiot. Aho-orvokin lehti on myös kapeampi ja pitkulaisempi kuin metsäorvokilla, kukka sen sijaan aika samanlainen. Aho-orvokin levinneisyys on Lapin maakunnan rajoille asti tasaisempi, kuin metsäorvokilla, joka harvinaistuu Vaasa-Joensuu -akselin pohjoispuolella piste-esiintymiksi. Kovasti hankalia kuvattavia heiluessaan pientareella, kukat vähän maata kohti nuokkuen.

Aho-orvokki vaati vähän kuukkelointia, mutta tämä on ihan tuttu. Kuvasta näkyy ehkä vähän huonosti, mutta tässä on metsätähden ehkä yleisin muunnos, vaaleanpunertava kukka. Koko kasvikin on vähän punertava. Lieköhän tällä punasävyisyydellä jotain tekoa ravinteiden ja kasvupaikan kanssa enemmän, kuin perimän, nimittäin näitä punertavakukkaisia näkyy lähinnä peltojen ja tienpientareiden läheltä. Aho-orvokin vieressä kasvoi myös näitä punertavakukkaisia metsätähtiä ja lisäksi oikein ärmäkän pinkkeinä kukkivia puolukoita.

Hei hei heinäkuu! Sekin jytistää jo kovaa vauhtia tulemaan. Mukavia ja aurinkoisia kesäpäiviä!

Retkellä

Jokos olette selvinneet juhannuksen juhlinnasta? Me kävimme tänään miehen ja vanhempieni kanssa päiväretkeilemässä lähiseudulla. Naapurikunnasta Muhokselta löytyy helppo ja näyttävä retkikohde, Liimanninkoski. Liimanninkoski on Muhosjoessa, paikassa, jossa joki laskeutuu syvää kuruun. Kurussa on myös lehtojensuojelualue ja viereistä perinneniittyä hoitavat oikein ystävälliset lampaat. Parempi niiden on kilttejä ollakin, koskelle kun pääsee lammashaan läpi vievää polkua.

Bää! Tämä etummainen kaveri yritti lähemmäs päästyään maistella minun kameraa. En antanut.

Lampaat päästävät tosiaan ihan taputteluetäisyydelle, tai meidän tapauksessa suorastaan tuovat itseään tykö. Lampaat laiduntavat heti parkkipaikan vieressä, niitä pääsee katsoman vaikka lastenrattaiden tai pyörätuolin kanssa. Kosken viertä kiertää luontopolku, pituudeltaan 1,4 kilometriä ja muutaman sadan metrin päässä pysäköintialueelta pääsee paistamaan makkaraa laavulle, joka sijaitsee aivan parhaiten pauhaavan koskiosuuden reunalla.

Luontopolulla meinasi isäntien ilme olla välillä vähän pitkästynyt. Äitin kanssa kun pyllötimme milloin minkäkin puskan juuressa kontaten kameroidemme kanssa sillä aikaa, kun miesväki keskittyi lähinnä läiskimään hyttysiä. Mutta kun siellä kasvaa vaikka mitä! Pääsin välillä verestämään tunnistustaitojani ja ihmettelemään muitakin, kuin puolukoita ja suopursua.

Ensin löytyi metsämansikka, Fragaria vesca. Se kasvoi laavun luona. Kosken partaalla kasvoi myös lehtovirmajuurta, vaan sitä en tullut kuvanneeksi.

Tämä herkkä alkukesän kukkija on oravanmarja, Mainthemum bifolium. Maianthemum tarkoittaa toukokuun kukkijaa, bifolium kaksilehtistä, joskin usein lehtiä on enemmän ja vielä tänään iso osa oravanmarjoista oli vasta nupulla. Oravanmarja tekee myöhemmin punaisia, myrkyllisiä marjoja, jotka useista muista myrkkymarjoista poiketen ovat hyvin makeita, kertoo Luontoportti. Oravanmarja pitää varjoisista, kuivista, mutta ravinteikkaista kasvupaikoista.

Toinen myrkyllinen tapaus on sudenmarja, Paris quadrifolia. Nimestään, quadrifolia, huolimatta ei ole ollenkaan tavatonta löytää viisi- kuusi tai jopa seitsenlehtisiä sudenmarjoja. Huonolle paikalle itäneellä yksilöllä voi olla vain kolme lehteä. Sukunimi Paris taas tulee Troijan prinssiltä, jonka osuudesta nimeen Luontoportti kertoo näin: "Hermes-jumala pyysi antamaan kultaisen kranaattiomenan jumalattarista kauneimmalle. Nimenantajan näkemyksen mukaan sudenmarjan neljä lehteä ovat Paris ja kauneuskilpailun kolme jumalatarta, granaattiomena puolestaan latvaan kehittyvä marja." Toisin kuin oravanmarjan, mustikkana suuhusi pistämän sudenmarjan tunnistat kyllä karmeasta mausta. Kumpikaan myrkkymarja ei onneksi aivan roppakaupalla marjoja tee, ja pienistä määristä selviää yleensä mahanpuruilla.

Yksi ruusu on kasvanut laaksossa, ja se kauniisti kukoistaa! Tämä ei kyllä ollut yksin, ja kukoistuksestakaan ollut tietoa. Lieneekö syynä ollut hyvin varjoisa kasvupaikka kuusten alla. Joka tapauksessa kuvassa on metsäruusu, Rosa majalis. Sen kanssa samaan ruusukasvien heimoon Rosaceae kuuluu myös ensimmäiseksi esitelty metsä- eli ahomansikka. Tiesitkö, että ruusukasvien heimossa on yli 2000 lajia?

Jatketaan ruusukasveilla, niitä kun riittää paitsi pihoilla ja viljelmillä, myös soilla ja metsissä. Tässä lillukka, Rubus saxatilis. Kavereina sillä on metsäimarteita. Lillukka voi myös risteytyä sukulaisensa mesimarjan (Rubus arcticus, myöskin bongattu jokinotkosta) kanssa, mutta marjoja ei risteymästä tule. Samoilla kasvupaikoilla viihtyy myös vadelma eli vattu, Rubus idaeus. Sanonta "kompastua lillukanvarsiin" tulee lillukan rönsyilevästä kasvutavasta. Ruusun suvussa ei taida ainakaan Suomen luonnosta myrkkymarjoja löytyä. Lillukan punaisia marjojakin voi siis syödä, hyviäkin ne ovat, mutta vähäisiä.

Ruusun laajaan heimoon ja vatukan sukuun kuuluu myös lakka, eli hilla, suomuurain, valokki, Rubus chamaemorus. Meillä silloin, kun joku ehti hilla-aikaan suollekin kaupallisen marjaviljelmän sijaan, kävi äiti poimimassa lakkoja ja isä hilloja. Itse pakastan (tai saan sukulaislahjoituksina) tai kesäkuumalla pistelen kulkiessa suuhuni hilloja, mutta jotenkin niistä prosessoinnin seurauksena aina tulee lakkakakkua ja -hilloa tai lakkasoppaa...

Trientalis europaea eli metsätähti on yksi harvoja seisenterälehtisiä kukkia. Siinäkin on kyllä vaihtelua, joskin sangen vähäistä kun ottaa huomioon metsätähden yleisyyden. Metsätähden kukat houkuttelevat huonosti hyönteisiä ja kasvupaikat ovat yleensä niin paksussa sammalessa, että harvat siemenet eivät yleensä pääse itämään. Sen sijaan metsätähti levittäytyy rönsyillä. Jos muuten metsässä tulee vastaan maahisten jalkapalloja muistuttavia, nuppineulanpään kokoisia palleroita, ovat ne metsätähden siemeniä. Metsätähti kuuluu esikon heimoon Primulaceae.

Tästä minä en ihan varma ole, mutta tutkittuani Liimanninkosken luontoesittelyä ja Luontoportin puu- ja pensasosastoa tulin siihen tulokseen, että kuvassa voisi jopa olla lehtokuusama, Lonicera xylosteum. Todennäköisempää kuitenkin meikäläisen tuurilla on, että se on täysin tavallinen virpapaju, jota vaivaa lievä ylivalotus ja huono keskittäminen.

Vielä pari kasvillisuusyleiskuvaa. Ylemmässä kuvassa on heleän vihreä metsäimarrematto lehtotesmasäestyksellä ja alemmassa kuvassa lillukat, kielot ja nuokkuhelmikät sulassa sovussa. Lehtotesma on korkeahko, leveälehtinen, löyhäröyhyinen lehdon heinä, näyttää äkkiseltään sangen mitättömältä. Lehti on kumimaisen tuntuinen, vähän venyväkin. Nuokkuhelmikkä puolestaan on villiintyneen pihanurmikon näköinen ja kokoinen, harvana kasvava kapea heinä, jonka parhaiten tunnistaa kukinnon rivissä nuokkuvista "pampuloista".

Pienen ulkoiluretkemme varjolla saattoi illalla leipoa mukamas hyvillä mielin valkosuklaapekaanipähkinäkeksejä. Nyt on vähän stailattukkin kuvaa varten:

Takana miehen tuoma synttärikimppu, tuli kvartaali täyteen aattona. Lahjaksi sain kukkia leikkona ja amppelissa ja mieheltä kolmijalan kameralle. Ai että, hyvin on valintoja tehty kun synttärilahja on näin mieluisa! ;) Pääsee kuvailemaan tärähtämättöimiä kuutamoita ja revontulia ja auringonlaskuja jajajajajaja....

Muuntautuvat kukkijat

Kasvilistani täydentyy. Tällä viikolla bongasin paristakin paikkaa maariankämmekän lehtiä:

Ne on helppo tunnistaa, on niissä sen verran erikoinen väritys. Maariankämmekkä (Dactylorhiza maculata) kasvaa vähän kosteammilla paikoilla, monesti sen löytää suon ja metsän rajalta. Aivan millä sattuu rämeillä se ei yleensä kasva, vaan usein vähän paremmalla kasvupaikalla. Erotuksena samannäköisistä harvinaisemmista sukulaisistaan se sietää kuitenkin myös happampia olosuhteita, kuten yllä kuvattua rahkasammalmätästä. Se kukkii heinäkuulla, tosin tämänvuotinen myöhäinen kasvukauden alku voi viivyttää kukintaa. Tässä täydessä kukassa oleva kämmekkä muutaman vuoden takaa, kasvupaikkakin vähän perinteisempi:

Maariankämmekkää voi löytää koko maasta, toki sopivia kasvupaikkoja noudatellen. Sen lajin sisäinen vaihtelu on suurta, joten tuntomerkkeinä toimivat niin kasvupaikka, kukinto kuin lehdetkin erotuksena esim. kalkkimaariankämmekästä ja punakämmekästä. Pilkulliset lehdet ovat paras tuntomerkki, kukinto voi olla melkein mitä vain violetin ja valkoisen välillä. Maariankämmekkä kuuluu kämmekkäkasvien heimoon Orchidaceae, joka on saanut nimensä useimmilta kämmekkäkasveilta löytyvistä parillisista juurimukuloista. Ne kun ovat kreikaksi orkhis, kivekset.

Toinen kukinnoltaan suuresti vaihteleva, ihana kesäkasvi on metsäkurjenpolvi, Geranium sylvaticum. Metsäkurjenpolvi levittäytyy sopivilla kasvupaikoilla niin laajasti, että se on esimerkiksi lehtomaisten kankaiden ilmentäjälaji. Sen mukaan on nimetty metsätyyppejä. Etelässä sen voi löytää jo tuoreelta kankaaltakin, Lapissa se on lehtolaji. Kukan värissa on paljon kasvikohtaista vaihtelua. Ainakin Pohjois-Pohjanmaalla se kasvaa pitkin kylänraitteja ja sulostuttaa hennon vaaleanvioleteilla tai kirkkaan liiloilla kukillaan, mutta kukan väri vaalenee myös etelästä pohjoiseen mentäessä.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä; siemenkodasta alkunsa saaneet kurki-litteiset nimet, sekä kukkimisaikaan liityvät niemt, kuten juhannuskukka. Siemenkota on kurjen nokan näköinen, ja kuivuttuaan se kääntyy rullalla ja sinkoaa siemenet kauas emokasvista. Tässä kuvassa kukinta on vasta aluillaan:

Tämän juhannuskukan myötä toivottelen teille kaikille oikein hyvää ja turvallista juhannusta!

Kasvitunnistelua ja arvonnan tulos

Meillä saattoi kesäkuun alun osallistua arvontaan. Suoritimme arvonnan Ikean teräskulhoa hyödyntäen lappuarvontana, ja onnellinen voittaja on Elise H. Onnea voittajalle! Voittajalle on ilmoitettu sähköpostitse, ja kynttiläsomiste matkaa uudelle omistajalle heti, kun mahdollista. :)

Upeat kesäkelit ja blogien kukkaispullistelut ovat saaneet minut hortoilutuulelle, kuten varmaan edellisestä postauksesta huomasittekin. Kivikulmassa ja Zakuska-pöydässä rouvat ovat ryhtyneet keräämään sadan kukan kimppua Suomi 100-vuoden kunniaksi ja kasvioaikoja muistellakseen, lintusia kun on kovin hitaasti karttunut Birdlifen tunnistuslistaan. Minä ajattelin, että miksikäs en mukaan lähtisi tähän, johan tuota on kaikenkarvaisten kukkien, sammalien ja puiden keruusta parisen vuotta vierähtänyt. AMK:ssa niitä piti keräillä, jotta koulusta pois pääsi. Nyt voisi kuvata ihan huvikseen.

Aloitetaan yhdellä suosikeistani, jonka huumaava tuoksu tuntuu rämeillä ja soistuvilla kankailla näin alkukesästä. Pohjolan alppiruusu, Rhododendron tomentosum elikkäs suopursu on yksi suosikkikasveistani, joskin vyötäisille ulottuva suopursumättäikkö onkin inhokkipaikkojani. Ammatinvalinta ja asuinalue nyt vain on semmoinen, ettei niiltä oikein voi välttyä, täällä päin riittää suopursulle sopivia kasvupaikkoja ja mättäisiä metsiä. Aiemmin suopursu tunnettiin latinaksi nimellä Ledum palustre, mutta suon reheväkukkainen matami on sittemin kohotettu alppiruusujen sukuun Rhododendron. Suopursua on joskus käytetty oluen maustamiseen ja rohdokseksi, mutta nykyisin sen tiedetään olevan myrkyllinen. Luontoportti kuvaa suopursun vaikutuksia ja käyttöä näin:

"Haihtuvat öljyt kiihdyttävät aluksi keskushermostoa, joten pursuoluen nauttijoista tulee seksuaalisesti kiihottuneita tai tappelunhaluisia riitapukareita. Mielialan kuohahdus menee kuitenkin pian ohi ja tilalle tulee apatia. Ja kaiken tämän seurauksena on lievimmilläänkin kaamea kohmelo – pahimmillaan suopursulla voi pilata munuaisensa kertaheitolla. Kasvista tehtyä keitettä on käytetty myös pesuvetenä karkottamaan syöpäläisiä kotieläimistä sekä hiirien häätämiseen talosta. Suopursusta saadaan myös voimakasta keltaista väriainetta." Suosittelen lähinnä jälkimmäisimmän lauseen mukaista käyttöä.

Toinen oluenmaustaja kasvaa rönsyillen monilla kentikoilla, joksi kai meidänkin pihaamme voi kutsua. Alun perin sen on löytänyt lehtomaisesta metsästä, eli aika rehevältä ja kostealtakin kasvupaikalta. Näin on myös monilla muilla huulikukkaiskasveilla. Kyseessä on maahumala, Glechoma hederacea. Pihamme oli loman jälkeen täynnä kukkivaa maahumalaa ja suo-orvokkeja (tai en niin tarkkaan tiirannut, täysin mahdollisesti voivat olla myös ristymää V. x Fennica) mutta isäntä ajeli niistä tänään ruohonleikkurilla yli. Niinpä kuvasin maahumalan talon seinustalta, missä ne heiluivat kuin heinämiehet kovassa tuulessa.

Villiyrttiharrastajat käyttävät maahumalaa sen aromaattisen maun vuoksi, vaikka myrkytystietokeskus sen lievästi myrkylliseksi nimeääkin. Pieninä annoksina ei aiheuta kuitenkaan oireita, joten jos siltä tuntuu, maista toki. Maku on hassusti jotain mintun ja timjamin väliltä oreganomaisella häivähdyksellä. Juhannussalaattiin jättäisin kuitenkin laittamatta, vaikka iso osa väestöstä nauttii silloin kovempiakin myrkkyjä.

Tämän tietoiskun myötä toivottelen mukavaa juhannusviikkoa!

Kuusenkerkkäsiirappi

Palattaumme lomalta huomasin kovasti odottamani ajan olevan käsillä. Kuusen kerkät olivat parhaassa keräysvaiheessa! Pihassamme kasvaa neljä kuusta sekä hoitamaton kuusiaidan pätkä. Aidassa kerkät olivat vielä turhan pieniä ja aivan tontin nurkassa kasvavassa kuusessa kerkät olivat jo turhan isoja ainakin yksittäin niistä tehtävään siirappiin, mutta muista kuusista löytyi sopivan kokoisia 2-3 senttisiä kerkkiä.

Yleisohjeet kerkkien keruuseen:
1. Kerää vain maanomistajan luvalla. Älä taita taimista varsinkaan latvakerkkiä, sillä latvakerkästä muodostuu kuusen sen vuoden pituuskasvu.
2. Kerää vain vaaleanvihreitä, pehmeitä kerkkiä. Maistelemalla voit selvittää, ovatko kerkät vielä hyviä. Ylikasvuiset maistuvat vahvasti pihkalle, pienemmät eivät niinkään.
3. Kerää puhtaalta paikalta, ei teiden varsilta tms.

Vallu-kissan kanssa olimme eilen illalla hyttysen syöttinä ja keräsimme litran kerkkiä. Enempään ei riittänyt kärsivällisyys, ja sitä paitsi tämä oli ensimmäinen kokeiluni kerkkäsiirapin parissa. Ei kannattanut siis liian isoakaan satsia tehdä, jotta aineksia jää toiseenkin kokeiluun! Vallu oli sitä mieltä, että kaikki, mitä emäntä käsistään laskee on syötävää, ja meinasi survoutua kerkkäsankkoon.

Netistä löytyi useampia ohjeita. Sovelsin niistä omaan makuuni sopivan ja nyt seuraa seikkaperäinen selostus havainnoistani, jotta muutkin ensikertalaiset uskaltaisivat keittää tätä herkkua. Tarvitset:

1 litra kerkkiä
1 litra vettä
2,5 dl sokeria (ruskeaa tai valkoista kidesokeria)
pari puhdasta viinietikka-, oliiviöljy- tms pulloa

Keräsin enimmäkseen niitä 2-3 senttisiä kerkkiä, mutta lisäsin myös pari kourallista vahvemman makuisia isompia kerkkiä, jotta sankko täyttyi nopeammin. :D Ei niistä haittaakaan ollut. Kerätyt kerkät pistin yöksi kylmään veteen likoamaan. Litra kerkkiä ja saman verran vettä päälle.

Aamupäivän puolella nostin kerkkäkattilan hellalle ja kiehuvaksi saatuani keittelin kerkkiä miedolla lämmölllä kannen alla noin 1,5 tuntia. Tässä ajassa totesin kerkkien luovuttaneen lähes kaiken makunsa keitinveteen. Toki vähän aromia niihin jäi, keitetyt kerkät voisi käyttää varmaan vaikkapa perunamuusin maustamiseen pinaatin tapaan.

Ei enää niin esteettiset kerkät

Keitinvesi siivilöidään puhtaaseen kattilaan tai pannuun. Käytin itse puolentoista litran pikkukattilaa, siivilöityä nestettä tuli vajaa litra. Painelin kerkkiä vielä lusikalla, jotta makua irtoaisi mahdollisimman paljon. Tässä vaiheessa neste muistuttaa kylmää sitruunateetä makumaailmaltaan. Nesteeseen lisätään sokeri ja taas hellalle, tällä kertaa ilman kantta.

Puolen tunnin keittelyn jälkeen maku alkaa olla lähellä lopullista lopputulosta. Jos oli liian isoja kerkkiä, sen maistaa nyt ja pihka lyö takaraivoon. Koostumus on vielä vetisen juoksevaa. Toki johonkin juomasekoitukseen käytettävälle siirapille riittäisi tämäkin keittäminen. Kuori syntyvä vaahto pois, jos haluat kirkasta ja kaunista siirappia vaikkapa lahjaksi annettavaksi. Makuunhan se ei vaikuta.

Tunnin keittämisen jälkeen siirappi oli makuuni sopivan juoksevaa, mutta selvästi siirappia, semmoista jäätelön päälle kaadettavaa. 15-20 minuuttia lisää ja siirapin väri ja koostumus olisi lähellä kaupan tummaa siirappia. Liiallisella keittämisellä (pari tuntia) saa siirapin jämähtämään pulloon tai purkkiin ja lisäksi pihkan maku korostuu pienistäkin kerkistä keitetyssä siirapissa pitkällä keittoajalla. Kattilan tai pannun laakeus vaikuttaa keittoaikaan, sillä neste haihtuu laakeasta kattilasta nopeammin.

Sopivaa koostumusta miettiessä kannattaa siirappia annostella lusikalla viileään astiaan tarkkailtavaksi, sillä siirappi jähmettyy jäähtyeessään lisää. Etenkin pektiiniä paljon sisältävät marjat ovat siirappia tehtäessä hankalia, sillä ero kuuman siirapin ja jäähtyneen pullotavaran välillä on hirmuinen. Jouluna tein tyrnisiirappia, joka oli kuumana paksuhkoa, mutta täysin juoksevaa. Jäähdyttyään se istui kuitenkin pullossa kuin täi tervassa. Kyllä se sieltä onneksi lämmitettynä ulos tuli...

Valmis siirappi on kauniin punaiseen taittuvaa ruskeaa. Sokerin väri vaikuttaa siirapin väriin, itse käytin ihan tavallista valkoista sokeria. Valmista juoksevaa siirappia tuli tällä ohjeella noin neljä desiä.

Lomatunnelmia

Hönkästiinpä vajaa pari viikkoa Kroatiassa remonttipölyjä paossa. Ihan kahdestaan ei oltu, oli puoli sukua matkassa, nimittäin miehen puolelta. Viidentoista hengen seurueemme käsitti appivanhempani, miehen koko sisarusparven lisäjäsenineen sekä miehen siskon perheen. Pikkuinen kummityttömme opetteli itsenäistä kävelyä reissun ajan ja taapertaakin nyt sangen sujuvasti, vahtijoiden kauhuksi. Ei sentään uima-altaaseen pudonnut, vaikka sellainenkin lomahuvilan pihassa oli. Valvotusti altaassa kyllä viihtyivät kaikki taaperosta ukkiin.

Meillä on onneksi sopuisat sukulaiset, niin ei tarvinnut reissussa kovin kättä vääntää köökivuorosta, siivouksesta tai muustakaan. Keittiössä taikka ulkogrillin äärellä hääräsi vähän itse kukanenkin vuoron perään, jolloin varmistettiin myös täysin erilaisten, mutta aivan yhtä herkullisten ruokien riittäminen koko loman ajaksi. Slurps! Yhdet parhaimmista pihveistä koskaan grillattiin pihan isossa puugrillissä, vieläkin näen päiväunia niistä ja siitä punavinikastikkeesta pihvin kyytiläisenä. Kroatiassa ruoka ja viini oli halpaa kaupasta ostettuna, niinpä viiniä lorahti useampanakin päivänä ruokaan. Yli jääneet nautittiin pimenevässä illassa päivän tapahtumille naureskellen. Käytiin sitä muutamana päivänä ravintolassakin syömässä, pari kertaa lähdettiin nuorisoporukalla muka "ihan jotain pientä ja nopeaa" hakemaan ja sitten syötiinkin useampi ruokalaji... Kun lähes koko lähipiiri on matkassa, voi tuliaisrahat käyttää sen sijaan itsensä hemmotteluun hyvällä ruualla!

Vuokrasimme huvilan AirBnB:n kautta, hotelliin ei näin isolla porukalla ja tällä varallisuudella huvittanut mennä. AirBnB on siis nettisivusto, joka välittää loma-asuntoja. Samalla se turvaa sekä vuokraajan, että lomalaisen rahat. Saimme ison, kahden rakennuksen huvilakompleksin käyttöömme mielestämme sangen halvalla. Vuokraisäntä järjesti myös kuljetukset lentäkentältä ja lähtöpäivänä takaisin, mitkä nekin kuuluivat hintaan. Kohdekaupunkimme oli pieni Slatine, joka oli meille täydellinen rauhallisen sijaintinsa, mutta hyvien kulkuyhteyksiensä puolesta. Naapurissa asui ahkerasti kasvimaitaan kuoputtavia mummeleita, sekä taloaan vasta rakentava nuori pariskunta. Keskellä aitoa kroatialaista elämää siis pääsimme asumaan. Meren rantaan oli muutama sata metriä, ja siitä kulki säännölliset lauttavuorot historiaa pullisteleviin Splitiin ja Trogiriin. Kumpikin ovat vähän isompia paikkoja kuin Slatine, joskaan eivät nekään mitään metropoleja ole.

Slatinen upeanvärisiä iltoja riitti koko loman ajaksi.

Illan tunnelmapala. Sieviä kukkia oli jos huru mycket, suurin osa sikäläisistä rikkaruohoista on meillä kesäkukkina tai puutarhakasveina. :D

Trogirin kattojen yllä. Trogirin vanha kaupunki on täynnä kapeita kujia ja mukavia kahviloita ja ravintoloita. Sekä vihannestori. Ah nam. Kuva otettu vanhasta linnoituksesta, nimi jäi mielestä.

Splitin kaupunki on rakentunut keisari Diocletianuksen palatsin ympärille. Palatsin aukiolle pääsee käppäilemään vapaasti, ja palatsin alla on matkamuistobasaari, jos niin voi sanoa. Palatsin osana on katedraali, jonka kellotornista näkee kauas. Torniin pääsee pientä maksua vastaan. Katedraali näytti olevan suosittu vihkimispaikka, ökyhäiden pukumuotia pääsee katselemaan aukiolla lähes päivittäin.

Marjan-kukkula on osa Splitiä, sitä voisi kuvata ylisuureksi kaupunginpuistoksi. Yllä oleva kuva Splitistä on kuvattu juuri kukkulan rinteeltä. Vaivaiset 314 askelmaa ja olet kukkulan huipulla, sieltä näkee kauas, joka suuntaan ja ihan ilmaiseksi. Matkalla ylös kannattaa pysähtyä kuvaamaan kukkivia kaktuksia ja hörpätä vettä.

Krkan kansallispuistossa on kyllä sieviä putouksia, mutta siellä ei mahdu kääntymään, niin paljon siellä oli turisteja, vaikkei ollut vielä edes turistikausi. Laivamatka sinne on kuitenkin mukava, ja jos portilta pääsee eteen päin, alkavat turistit vähetä parin kilometrin päässä... Lisäksi putouksista on vaikeaa saada kuvaa ilman yhtään uimaria. Mene ennemmin Marjan-kukkulalle, jos haluat mukavan rauhalliselle maisemankatseluretkelle.

Katseltavaa olisi riittänyt pidemmäksikin aikaa, mutta koti-ikävähän siellä tulee. Kissoillakin oli ollut ikävä, vaikka äiti niitä hyvin hoitikin poissa ollessamme. Piki oli osoittanut suorastaan masennuksen merkkejä. Kotiuduttuamme oli kummallakin katilla hirveä hoidontarve, ja Pikin silmät olivat innosta suorastaan lautasen kokoiset kun illalla pääsi viereen nukkuman. Harvoin ne kyllä nykyään muuten enää yötä vieressä köllöttävät, mutta nyt nukkuivat koko yön kyljessä kiinni. Tänään ne valtasivat vielä purkamattoman matkalaukun petikseen... On ne nuo karvalapset kuitenkin ihania.

Arki koitti heti. Kun iltayhdeksältä oltiin koko päivän reissaamisen jälkeen kotona, meni meikäläinen seuraavana päivänä kahdeksaksi töihin. Miehellä ensimmäinen työvuoro oli tänään, yhden välipäivän sai hän sentään pitää. Suomen kesän "lämpöaalto" ei Kroatian +28 lämpötilan jälkeen tuntunut miltään, metsässäkin oli suorastaan mukava kävellä vaikka yleensä tekisin kuolemaa tässä säässä rämeellä tarpoessa. Onpahan tämän viikonlopun Untorockin puistokokousosastolla kerrankin lämmin istua ulkona. Aurinkoista viikonloppua!

PS. Vielä ehtii osallistua arvontaan!